perjantai 8. syyskuuta 2017

Merkintöjä

5.9.2017 Tiistai

Suomi on Euroopan perstasku. Voi se olla myös Euroopan saappaan jälki jonka hiilidioksidipäästöt ovat kaikista maailman maista suurimpia suhteutettuna väestömäärään. Nykymenon kaltaista elämää näillä leveysasteilla ilmaston vuoksi ei olisi järkevää ylläpitää lainkaan. Koko väestö pitäisi siirtää, eikä suinkaan Siperiaan vaan Afrikkaan.

Oikeastaan hienoa tämä maaseudun tyhjenemisprosessi muuten, mutta kohta nämä ovat vapaata mylläysmaastoa luonnonvaroista voittonsa repivälle, täysin luonnon peruselementeistä tietämättömälle, kylmän välinpitämättömälle bisnesihmiselle.

Keskustapoliitikko Mauri Pekkarinen maalaili 1990-luvulla luonnonvarareservaatista joka käsittäisi enemmän kuin puoli Suomea. Siellä liikkuisivat vain turistit, geologit, puustonarvioijat ja puutavara- ja kaivosajoneuvot. Näyttää tosin siltä, ettei Mauriskenaarion toteutumiseen enää kovin pitkää aikaa menekään.

6.9.2017 Keskiviikko

Unimäkeen jo aamupvllä. Talikoin loputkin potut maasta. Jokaista kahta sankollista kohti nypin rikkakasveja ja ohdakkeiden juuria muuttolaatikollisen. Mutta vähemmän niitä joka syksy on kun vain jaksaa saman homman vuodesta toiseen tehdä. Väyrysiäkään (juurimatoja) ei enää kovin paljoa esiinny. Niiden luonnollisina poistajina toimivat linnut joille kelpaa juurimatojen emot, eli seppä-lajin kovakuoriaiset. Siksi linnunpönttöjä ja talviruokintaa on hyvä suosia missä vain kasvimaita ihminen pitää. Närhit ovat hyviä kovakuoriaistuhoajia jo siinä, että ne käyvät keräämässä kaikki pellolle jäävät pikkupotut, lohkikylkiset ja muuten vioittuneet joissa juurimato talvehtii, koteloituu ja kuoriutuu. Myös mädät siemenperunat ja perunoiden juuresosat täytyy mullasta poistaa, että matokuuri olisi lähes täydellinen. Luomutuotanto on siis aika työläs pienelläkin pinta-alalla suoritettuna ja antaa vasta vuosien kuluttua hieman kiitosta takaisin. Niin kuin tänä kesänä vaikka lanttupenkin jänistuho harmittaakin.

Yöhalla puri kurpitsoista lehdet ruskeiksi. Jätän vaatimattomat 2 hedelmää kuitenkin edelleen paikoilleen turpoamaan sillä on niiden varsissa vielä voimaa kuljettaa ravinteita. Jospa ne siitä vielä vähän patvisivat.

7.9.2017 Torstai

Suomen metsistä on suojeltu seitsemän, kahdeksan prosenttia, eikä 17% kuten radio-ohjelmassa haastateltu Metlan johtaja Jari Parvianien sanoi. Näitä epätarkkuuksia ujutetaan biomassatuotannon tehostamisen pohjaksi jokaiseen metsäkeskusteluun. Niitä ei viitsitä oikaista edes haastattelijan toimesta jos nyt haastattelija sattuu oikeita lukuja edes tietämään. Saatika että ottaisi etukäteen haastattelun aiheesta edes faktoja muistiin.

Hesarissa oli joku pv sitten jonkun agitaattorin mielipidekirjoitus, että ihmiset suhtautuvat metsien hakkuisiin tunteella, eikä kylmällä järjellä kuten kirjoittaja vaati. Se kirjoittaja ei ainakaan ymmärtänyt luonnosta rahtuakaan. Olisikin siksi parasta, että jääväisi itsensä tyystin metsiä koskevien keskustelujen ulkopuolelle.

Satanut vettä melkein koko pvn. Sytytin kiukaan alle tulet, lastasin kärryn täyteen halkoja ja keräsin kaikki punasipulit pellosta uunin päälle kuivumaan.

Ilta alkaa hämärtää. Käyn saunassa ja lähden ajelemaan.


Illaksi piti vielä mielensä pahoittaa lukemalla ja kuuntelemalla median välityksellä mitä perkelettä Suomen Marine le Pen Laura Huhtasaari onkaan sievästä suustaan piereskellyt! Eihän se aiheestaan, eli "islamisaatiosta" ymmärrä nimitystä enempää. Syvän tietämättömyyden vähintään vaistoaa kun se tomppeli suunsa avaa.

Huhtasaari näyttäytyy nyt itsensä toimesta yhteiskunnan rauhalle ja vakaudelle vaarallisena henkilönä ja hänet on pantava erityistarkkailuun. Oikeastaan hänet täytyisi ottaa kiinni ja kuljettaa yhtä lyhytnäköisesti ajattelevien tovereidensa keralla Kalmonsaaren aitaukseen ja ruveta ruokkimaan heitä sinne. Kerron sitten tuon saaren osoitteen jos asia tulee ajankohtaiseksi.

Järkyttävää on seurata persujen politiikantekoa.

8.9.2017 Perjantai

Pasi Peiponen-niminen toimittaja kirjoittaa Ylen blogissaan maaseudun tyhjenemisestä tarkoituksellisen surullisen postauksen. Hänkin lienee niitä toimittajia joiden aivolohko on yhteen asentoon käskytetty koneisonosa. Ei näy Pasille tulevan pieneen mieleensä tarkastella kirjoituksensa aihetta myös omasta puolestaan puhumaan kyvyttömän luonnon kannalta.

Ihan vain vastalauseena tuollaisille kirjoituksille kerron kuusenjuurelle syntyneenä, että jos luonto osaisi kielin kertoa niin kyllä kuusikoissa riemunkellot kilkattaisivat siinä vaiheessa kun viimeisenä lähtijänä haudankaivaja kääntää minkä tahansa ihmisen toimilla raskautetun seutukunnan pääkatkaisijasta sähköt poikki.

9.9.2017 Lauantai

Luin vasta tänä aamuna, varhain hereille havahduttuani 6.9. Hesarista Selja Ahavan uuden romaanin arvostelun. Kirjan vaikean aiheen voi jo "Ennen kuin mieheni katoaa"-nimestä aavistaa. Ensin tietysti tulee mieleen jokin aivosairaus, mutta kyse onkin siitä, kun aviopuoliso jonain aamupalahetkenä sanoo ykskantaan, että hän on aina tuntenut itsensä enemmän naiseksi kuin mieheksi. Ja siitä muutosprosessi lähtee liikkeelle.

Väärän kehon vangille muutos on helpotus, mutta toiselle osapuolelle ei tietenkään.

Minä olen aiemmassa elämässäni kokenut periaatteessa samat kauhun, pelon ja toivottomuuden tunteet. Kun elämänkummpaniksi valikoitunut ihminen sairastuu skitsofreniaan niin kyllä sen prosessin seuraaminen on enemmänkin kuin hirvittävää; hän ei ole enää sama kuin ennen sairastumistaan, muutos on totaalinen.

Lisäksi mielensairauksen muutosprosessi voi olla erittäin rajunnopea vaikka enteitä olisi jo ollutkin. Lopulliseen identiteetin vaihtoon riitti silloisen vaimoni kohdalla yksi ainoa yönseutu.

Seljan kokema aviomiehen muuttuminen toiseksi sujuu kuitenkin ajan kanssa ja niin, että toisella järki pelaa ja keskustelu asiasta on mahdollista. Myös ulkopuolista apua on tarjolla ja sitä käytetään. Mutta keskustelepa mieleltään sairaan kanssa järkevästi vaikka suurinpiirtein selväjärkisiäkin kausia olisi. Terävää ajattelua katkoo joka tapauksessa lääkkeiden vaikutus, vähintään alitajuiset pelot harhojen saapumisesta ja monet muut tekijät, eivätkä vähäisimpinä itsetuhoisat ja muut väkivaltaiset ajatukset, jopa toteutusyritykset.

Kun taaksensa on ollut jättävinään jo sen kokemuksen ja lopullisesti sairastuneen ihmisenkin, niin kyllä se vain tuohon eteeni ilmestyy kummittelemaan muodossa jos toisessa.

Vaikeiden elämänkokemusten vahvistavaa vaikutusta en koe kovin kovana totuutena vaikka ne eivät tappaisikaan. Kovempi pitäisi olla miehen luonne, että syyllisyyskysymyksetkin antaisivat periksi, häipyisivät kiusaamasta mieltä.

Entä puhuminen tai kirjoittaminen näistä asioista? Auttaako se muka?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti