keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Merkintöjä

27.3.2017 Maanantai

Knissa nyt illalla.

Aamutoimet Unimäessä, pölkkyjen halkomista ja pinoon asettelua, saunaakin lämmäytin sen verran, että hiet pois pesin. Sitten tiskaukset ja lattian lakaisu, lämmityspuiden tupaan kanto, vesiastioiden tyhjennys ja kompostihommat. Vinhaa en meinanut saada kiinni kun se arvasi, että taas joutuu autokyytiin. Ja surkea sen tulomatkasta muodostuikin.

Puoliltapäivin Pauluksen hampilääkäri jossa muottia muotoilivat. Hammaslääkäriltä on ollut jo pitkään ääni kadoksissa ja sanoi jäävänsä nyt pitkälle sairauslomalle. Ei kuitenkaan sanonut, mikä äänen menettämisen aiheuttaa. Jalkaakin se känkkäsi, mutta hoiti P:n asian mukavia kähisten. Kehui hoidettavansa kaunista hammasrivistöä ja kuinka alkujaankin pieni vinouma alkaa olla aktivaattorihoidon avulla jo normaalin rajoissa. Kesäkuulle seuraava aika.

Käsiini särkee, varsinkin oikeaan kirveskäteen. Muuta en jaksa tälle pvlle muistella, tai oikeastaan vain toistella tuhanteen kertaan toistamiani, luen lukemattomien lehtien pinkkaa ja rupean nukkumaan aikaisin.

28.3.2017 Tiistai

Ei onnistunut S:lla se muutto, joutuu lähtemään vuokra-asunnosta kun siellä sisäilmaongelma, luultavasti home-. Koettavat järjestää niin, että ok-talosta lähteekin J kerrostaloon ja S muuttaa lasten kanssa takaisin kotiin.

Kukahan ymmärtäisi miten tästäkin kohoava huolien huuru rintakehääni vannehtii?

Nousee mieleen ne ajat kun itse pakenin Kittilään ja jätin muutamia, äärimmäisen tärkeitä asioita huolehtimatta. Tai huolehdin, mutta väärällä tavalla.

Kyllä elämä enämpi ottaa kuin se koskaan suostuu luovuttamaan tämmöisille eläjille.

"Oman onnensa seppä"! Voi paska. Kukahan tuonkin vitsin murjaisi jonka jotkut ottivat totuudekseen kun itsellä sattui elämä kantamaan.
29.3.2017 Keskiviikko

Luin muutamatkin artikkelit psykiatriselta alalta. Uskonnollisilla teemoilla on suuri osuus mielisairaiden hoitotyössä kun pitäisi jumalat, jeesukset ja saatanat sekä demonit harhojen vallassa möykkäävien päissä saada järjestykseen. Tästähän on itsellänikin kokemusta 1. vaimoni sairastuttua.

Yksikin psykiatri sanoo suoraan, että äkkiä uskoon tulemisella ja akuutilla psykoosilla ei juurikaan eroa ole.

Ehkä kaikki ihmiset jossakin elämänvaiheessa kokevat psykoosin kaltaisen olotilan jossa on osuutensa aivoihin säilöytyneillä jumaltarustoilla.

Osa uskoon päsähtävästä väestöstä saa avohoitopaikan kirkoista ja uskonnollisista yhteisöistä jossa voivat harjoittaa hulluuttaan (uskoaan) ilman, että heitä mielisairaiksi luokitellaan. Eikä erillistä hoitohenkilökuntaa tai lääkäreitä tarvita koska reseptienuusinnan hoitaa viikottainen kokoontuminen samanhenkisten kanssa. Jokapäiväisen tabletin virkaa toimittavat aamu- ja iltarukous, ja jos oikein ahdistaa, niin voi päivälläkin langeta polvilleen ja ristiä kätensä.

Niille, joilla sairaus sotkee uskonnon oheen "normaalia" mielen vinksahtamista ei sitten muuta mahdeta kuin lääkkeet ja lepositeet, kalterit ja pakkohoito.

Entä me, joilta uskonnollinen rele puuttu, onko mahdollinen mielisairautemmekin sitten "puhtaampaa"?

30.3.2017 Torstai

Aamuaskareiden jälkeen lähden jälleen Unimäkeen. Bensaan menee melkein viimeiset rahat, mutta ruokaahan en itsekseni juurikaan tarvitse. Rakentelin mukaan otettavaksi ison kulhollisen salaattia. Leipää, vihanneksia, marjoja ja mehua otin pakastimesta. Unimäkeen jäi vielä kananmunia, rasvoja, öljyä ja kauraryynejä, että eiköhän niillä muutamat pvt pärjää. Vinhalle on luita ja liha-aterioita myös kylliksi.

Illalla Unimäessä.

On ollut aurinkoinen päivä. Lämmitin mökin, keittelin kahvia ja sitten läksin hiihtelemään metsäsuksilla. Jonkin verran hakkasin saunaa lämmitellessä halkoja. Moottorikelkkaa en viitsinyt päräyttää käyntiin vaikka olisi tuolla yksi isohko tuulen nurin tyrkkimä näre jonka voisin hakea rantteelle. Huomenna sitten. Pitää se jo metsässä pätkiä pölkyiksi niin on helpompi reestä nostella kirveen ulottuville. Joku haapapuukin himottaisi tuomiolle talutella sillä niitä on helpompi halkoa kuin muita puita, paitsi tietysti leppää, mutta niitä ei niin suuria lähettyvillä kasva, että polttopuuksi ilkiää pätkiä. Myöhäsyksyllä kaatamani koivut ovat erittäin sitkeitä sillä niissä ei kesän jäljiltä enää ole ollut vesivarantoa joten eivät ole jäisiä sisältä joka helpottaisi halkaisua.

Susi oli jolkotellut pitkin tietä tuoreessa lumessa pihatien suulle saakka josta siirtänyt hallaisturkkisen ruhonsa ojan ylitse alapuoliseen taimikkoon. Jotenkin vaivaisennäköistä sen liikkuminen jäljistä päätellen verrattuna Villelänsuon ja Pohjosmäen aukealla näkemiini kahden suden jälkiin. Olisiko poloista ammuttu? Verta ei näkynyt kun kävin seuraamassa Karisuolle saakka sen jälkiä.

Hanki kantaa suksella liikkujaa, ja koira- ja kissaeläimiä sekä jäniksiä hyvin. Hirvet sen sijaan uppuroivat kovassa hangessa mahaansa myöten, mutta ei loikkien pituudesta arvioituna metrinenkään hanki niitä näytä hidastavan. Ehkä susi pääsee kuitenkin helpommin aterioitsemaan nyt, kun sitä itseään hanki kantaa kunhan vain on tovereita joiden kanssa hirven voi piirittää. Ilveksen jälkiä oli eri puolilla saloa myös. Eräällä hakkuuaukealla se oli saanut jäneksen kiinni ja retuuttanut saaliinsa pusikkoon jossa syönyt niin vähiin, ettei ollut kuin muutama luunkappale, yksi takakäpälä ja hännäntupsu sekä korvien mustakärkiset puolikkaat hangesta töröttävien katajanlatvojen päällä. Olisiko sillä ollut toverikin paistamassa samoja lihoja sillä toiset ilveksen jäljet tulivat eri suunnista paikalle mikäli sain siitä temmellyskentästä järjellisen selvän kun Vinha sotki kuviota vielä lisää.

Jänikset ovat muutenkin valtaväestöä faunassa. Nyt niillä on syömistä kun on tuo harvennushakkuu juuri päättynyt ja minäkin olen koivuja ja haapoja polttopuikseni kaadellut niin, että niiden oksat ja latvukset ovat pian paljaiksi kaluttuina rankoina hankien päällä. On jäneksille kelvannut ruokinta-automaatin alle roiskahdelleet tinttien jyvätkin, ja rankaläjässä olleita haavanrunkoja ovat käyneet ainakin haistelemassa öisillä hiippailuillaan.

Pyitä oli kaivonkorvelta oikealla olevassa naapurin risukkometsässä ja niiden pyrähdykset kiinnostivat Vinhaa kovasti. Mutta haukahdellut se niille ei.
31.3.2017 Perjantai

Siinä se päivä taas minut iltaansa talutti.

Aamulla aikaisin käytiin kävelemässä Villelässä mutka, mutta mitään muita kuin jäneksen ja ilveksen jälkiä ei nähty ei kuultu.

Rymysin sitten aamupalan ja kahvittelujen jälkeen hakemaan sen tuulenkaatokuusen ja 2 kohtalaisen kokoista haapaa. Pölkkyinä niistä vielä osa on kun ei enää antanut olkapää lupaa jatkaa halkomista. Kuusessa olevat oksien solmukohdat ovat perkeleellisä pirstottavia. Olisi oikeastaan pitänyt sahata jokainen oksakohta lintiksi  niin vuosikasvun suora, täysin oksaton kohta olisi ollut uunipuun mittainen ja helppo pieksää haloiksi. Mutta hoksasien sen mahdollisuuden liian myöhään. Tuulenkaato oli suurinpiirtein 40 vuotias ja tyven läpimitta ainakin 35-40 senttinen. Pituutta rungolla oli 23-25 metriä josta parin metrin osuus jäi vielä kovan hangen alle kun en jaksanut ruveta lapioimaan sitä esiin. Kovassa jännityksessä se oli sillä kun ensimmäisen sahauksen tein, ponnahti runko metrin korkeudelle ilmaan. Osasin kyllä olla varuillaan niin en leukaani täräystä saanut. Siitä oli helppo pölkkyjä pätkiä ja rekeen nakella. Minulla on nyt petäjäinen mittakeppi joka yltää seitsemän uunipölkyn (55 cm) katkaisun verran kerrallaan. Uuneihin sopisi toki pitemmätkin halot, mutta muoviset halkolaatikot joilla puita sisään rahdataan sekä Unimäessä, että Knissa ovat sisuksiltaan tuon mittaisia. Hella- ja saunanlämmityspuissa en ole välttämättä niin tarkka, sillä niitä syntyy aina tasauspätkistä milloin minkin mittaisia 30 sentin kahden puolen. Sopivin siihen tarkoitukseen on kuitenkin 33 senttinen joka mahtuu samaiseen kantolaatikkoon poikittain.

Ennen aikaan metsureilla oli ohuehkosta, halkaistusta näreestä tahi petäjästä tehty suora mittakeppi jonka pää oli jätetty viiden sentin matkalta halkaisematta joten se toimi topparina jonka ne asettivat pölkyn päähän saadakseeen halutun mittaisen sullin pätkäistyksi. Myös tukinmittaukseen oli samaiseen mittapuuhun merkit vuoltu ja muistaakseni se oli jokaisella kokeneemmalla metsurilla omanlaisensa systeemi. Ainakin Poikelan Velulla ja Heiskasjamprolla. Allu kerran teki malliksi omanlaisensa johon se toppariksi löi kolmen tuuman rautanaulan. Minäkin taisin vielä 70-luvulla saada omanvuolemani, puisen mitan kanssa ensimmäisissä propsisavotassa (Pöljällä) työjellä ennen kuin kunnollisen, vyössä pidettävän metsurinmitan raatsin  hankkia. Sellainen rullamitta on vieläkin niiltä ajoilta tallessa ja toisinaan sitä olen tarvinnutkin. Se roikkuu aitannaulassa omassa vyössään, mutta ei se polttopuuntekoon sovellu. Tai miksei jos määrämittaisin välein merkkaisi tussilla tai teipinpalalla katkaisukohdat.

Kurautin Lynxillä entisiä polupohjia Akulaan kyläilemään. Siellä selvisi, että Villelä ei olekaan yksin Pertin hallinnassa vaan Reinon perikunnan, johon toki P kuuluu, mutta muitakin jäseniä on aikalailla. Pirstaloituminen on siis senkin maapalan kohtalo. Mahdollinen metsonsoidinhan Villelän rinteestä lähtee jos ihan ikävimmin rajariidoissa käy ja päättävät silitellä metsät rahaksi.

Väsyttää ja alakuloittaa. Eivätkä maailmalta sen enempää kuin läheisiltäkään kuuluvat uutiset mieltä lauhduta. Ajattelin jälleen äet Gunillaa, että jaksaisin. Hänkin jaksoi ja paljon möykkelöisemmän elämän lävitse kantaa monen muunkin murheet kuin vain omansa. Isää toisinaan kiroan, että kuinka se saattoikin niin huoletonna maailmanrantoja käyskennellä. Tai no, ehkä ei kuitenkaan huoletonna, mutta ei se kyllä käsittänyt vastuustaan isänä yhtään mitään. En muista polttopuusavottaankaan sen koskaan ryhtyneen. Maailmaa kyllä rakensi, mutta palkkarahatkin taisivat usein kulua jo kotimatkalla. Kuulako miestä painoi vai viina enämpi?
1.4.2017 Lauantai

Illalla myöhällä kirjoittelen jälleen näitä. Tilasin viimeksi netistä mustakantisia kymmenen kipaletta ja nyt viimeisestä on jäljellä kolmannes. Suomalaiseenkin näitä ovat jälleen ottaneet myyntiin eikä niiden hinta kovin paljon kalliimpia ole. Vihkoja siis täyttyy, mutta mitään siitä hyödy en. Ehkä panen joku pv uuninsytykkeiksi niden mustat läjät.  Ei tämä korvaa silityksenkaipuuta, ei kynä kuiskaile helliä sanoja korvaani eikä lievitä toisinaan iskevää, hirvittävää yksinäisyyden tunnetta joka ei täällä Unimäen ihmisistä tyhjässä ilmastossa suinkaan pahinta ole vaan kotona, jossa työhuoneeni seinän takana asustaa nainen jonka vieressä en kohta muista koskaan edes nukkuneeni.

Toiseksi vanhimman S:n 35 syntymäpv. Sulavesi ränneissä lotisi, aurinko paistoi ja mieli oli typerän nuorekas sinä siilinjärveläisenä torstaipäivänä vuonna 1982 kun hän syntyi. Kätilö oli nuorempi kuin ensimmäisen S:n syntymän aikoihin pari vuotta aiemmin eikä käskenyt minua nurkkaan. Häijyksi tunteeksi muistan sen, kun kahden etusormensa välissä tulokkaan päälakea myötäillen se nopealla liikkeellä lipsautti saksillaan synnyttäjän alapään lihaa halki, että vauvan pää sopi tulemaan. Haavasta turskahtava veri sekoittui pian muuhun vereen ja vahamaiseen kinaan kun homma eteni. Minun pestäväksi ei vauvaa kuitenkaan silloinkaan tarjottu niin kuin näitä myöhemmin syntyneitä on annettu. Poistivatkin huoneesta heti, kun kätilö napanuoran leikkauksen ja pesun jälkeen kääri tiukkaan kapaloon rääkyvää pientä. Muistan sanoneeni kätilölle: Aprillia aprillia ei ollutkaan poeka!

Juhlin toista isäksi tulemistani Hessun kanssa Kuopion Kallan Vintillä naistentansseissa, mutta juopoteltu ei koska oli aamulla töihin meno. Isyyslomaakin taisin saada sittemmin 12 pvää. Oma isäni eli viimeistä vuottaan vaikka ei kukaan sitä vielä silloin tiennyt. Ja kaikkea muutakin tuolta keväältä mieleen vyöryy. Seassa on kuitenkin niin paljon ahdistavia asioita, etten nyt ala niitä miettimään.

Soitin kuitenkin S:lle. Lupasi tulla lastensa kanssa Villelän rinteeseen mäkeä laskemaan. Lahjoja minulla ei ole koskaan antaa, mutta osiltaan se liittyy elämisenmalliin jossa ei koskaan ole synttäreihin satsattukaan. Lasten pieninä olleessa olen joutunut osallistumaan siihenkin, mutta niin se vain jää kun potkuhousuistaan ulos kasvavat. En itsekään kaipaa kenenkään muistavan milloin synttäreitäni vietän.

Soila siis kävi päivällä lasten kanssa. Osa meni kävellen Villelän rinteelle, mutta Aapo ättäröi ja vein hänet Lynxillä. Jykälsivät jonkun aikaa mäessä ja hain heidät sitten rekikyydillä pois. Juotiin kahvit ja syötiin eväitä. Jotenkin väsytti enempi kuin halonhakkuu lasten metakka.

Villelän rinteestä löytyi koppelon jalka. Kanahaukka lie sen nautiskellut. Merkki siitä, että metsoja pitäisi siellä siis olla.

Kirjahyllystä otin Sofian valinnan koska muistin joskus laittaneeni sinne paperiin liimatun valokuvan, ja olihan se siellä. Siinä on kaikki kolme nuoruuteni aikaista S:ää Kuuslahden asuntomme sisäänkäynnin portailla. Vuosi on 1984.

Äkkiä hoksasin, että lasteni kolmella eri äidillä on toisena nimenä Anneli. Mutta mitäpä muuta merkillistä siinä olisi kuin että sattumallakin on sokeat hetkensä.

Saunoin kunnolla. Satoi lunta. Luen Kafkan novelleja kokoelmasta Erään koiran tutkimuksia. Tuo Donna Leonin dekkari on pelkkää kansien väliin ruikittua ripulipaskaa. Saapi jäädä edelleen kesken lukemisen.
2.4.2017 Sunnuntai

Vinha herätti kolmelta yöllä, sitä kusetti. Herätys tapahtui niin, että se työnsi kylmän kuononsa peiton alle ja nuoli paljasta selkääni. Koskaan se ei vingu eikä haukahtele, tökkää ensin varovasti kuonollaan ja jos nukkuja ei herää se tökkää kovemmin. Nuoleminen oli siltä uusi konsti.

Enpä sitten saanut jatkettua unia minäkään, keittelin kaasulla kahvit ja laitoin hellaan tulet jonka ringille panin puurokattilan vesihauteeseen löhöämään. Sitten luin Kafkaa ja taisin nukahdellakin, mutta ennen auringonnousua oltiin jo kävelemässä tavanomaista reittiämme Villelään. Kauempaa metsän suojista läksi kaksi metsoa rymisten lentoon ja Vinha saatteli niitä jonkin matkaa suolle päin. Jos olisin ollut suksilla liikkeellä, niin ehkä lähteekorvan takana kuusikossa soidinnäytelmäänkin olisin törmännyt. Mutta koiraa ei pidä silloin ottaa mukaan.

Ilves oli juossut mäkeä alas yöllä sataneessa, muutaman sentin lumessa ja hypännyt ison petäjän vierestä kuusikkoon. Olisiko ollut juuri tulossa kun me sinne mentiin?

Tänään riehuin kolme melkoisen isoa haapaa pölkkyinä rantteelle. niistä jäi pilkkomatta vielä joitakin joten sain tekosyyn jäädä vielä yhdeksi yöksi kun ei siellä Knissa mitään akuuttia hätää ole. P:lla on rutiinikäynti koulun terkkarilla eikä se minua sinne tarvitse.

Pinoissa on yli 10 kuutiota halkoja. Lisää tulee kunhan kaikki hangen alla olevat puut on pölkytetty ja halkaistu. Muutamat viikonloput vielä siihen menee muine haikailuineen.

Sitten iltapäivällä soitti ensin Kyösti ja kertoi eroaikeiden etenemisestä, ja kuinka hyvä appiukko minä olen ollut. Sitten vanhempi S jolla samat tunteiden purkamiset. Itse tarvitsisin suuremmat mielenlahjat että osaisin olla jonain heidänkin myllerryksessään. Yritän kyllä eikä kai epävarmuuteni ja suruni heille näy, mutta kun puheluiden jälkeen sytyttelen kiukaan alle tulia kastuvat tulitikutkin kyynelistä kun en niitä enää kykene pidättelemään. Itkuni on äänetöntä, avutonta nyyhkimistä. Kiroamalla koetan kovettaa mieleni, mutta ei se onnistu.

Sitten makaan lauteilla kauan enkä järkevää ajatusta päähäni saa. Mieli yrittää paikata oloa ja verrata murheitamme maailmanlasten suurempiin murheisiin, mutta kun Pikku Mirren kasvot tulevat mieleeni alan taas nyyhkiä. Se kuvajainen tuo muistuman niistä tuskien ajasta kun molemmat S:t olivat itse pieniä ja heidän äitinsä muuttui mielisairauden kynsissä kokonaan toiseksi ihmiseksi. Ja kun tuo valokuvakin piti vielä löytyä...


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti