tiistai 20. lokakuuta 2015

Lokakuu 2015, viikonloppumerkintöjä

17 pv lauantai

Unimäen mustanmullan myöhäillassa. Tultiin eilenillalla. Uuninkuve hohkaa kuumana, ulkona kirkas tähtitaivas, mutta muuten leppeä ilma; lännen ja etelän puolelta enämpi tuuleskeli koko pvn.

Pojat uuvahtivat, ja Eveliina jonka hain viikonlopuksi myös tänne. Tuossa ne pikkuhuoneen lattian kokonaan peittävällä petillä kaikki ähisevät, tuhisevat, piereskelevät ja kääntyilevät pitkittäin ja poikittain niin, etten metafooraa näkemälleni osaa lausua. Tai sitten se olisi kuluneeseen tyyliin "pienet porsaat" enkä nyt viitsi; eivätköön nuo suane olla niin kuin ovat. Kovemmat niillä taisi olla "metsäkylätalkoonsa" pusikoissa kuin  minulla, joka raahasin hakkuutähteitä peräkärryyn ja peräkärryllä pihaan. Eivät ole kämmenenkokoisia räpellysvehkeitään koko päivänä kuitenkaan kaivanneet kun on lääniä jossa kirmata. Ja nyt, kun niistä on akut tyhjiä, menee seuraavatkin päivät ilman minkäänlaisia pimepelipomia.

Vielä jää muutama sivu Mankellin Juoksuhiekkaa huomisillalle. Pojat lukivat vanhoja Suomen Kuvalehtiä ja Lucky Lukeja. Silmäluomet tuntuvat minullakin  raskailta. Joka tapauksessa jälleen yksi kirja, joka on pitänyt jonkun kirjoittaa ja jonka yhä useamman soisi lukevan tässä monimuostoistuvassa globaaliudessamme.

18 pv sunnuntai

On vielä aamuhämärä. Leppoisa ilma, pilvessä. Punaisiin pukeutunutta mieskansaa liikkuu tiellä, enimmäkseen autoilla huristelevat lujaa ohitse. Jostain kuuluu välillä koiranhaukku, ehkä hirvikoiran paikoilleen asettunut monotooninen luskutus tai jäniksen perässä vohlaavan lurppakorvan uihke. Ei niin paljoa kiinnosta, että jäisin kuulostelemaan.

Näin isästä juopottelu-unta. Se otti pitkiä siivuja isosta Jallupullosta ja ähki naama punaisena. Istuin polvella ja odotin, että loputtomalta tuntuva ruskean nesteen pulputus loppuisi ja juuri kesken jäänyt tarinankerronta jatkuisi.

Illalla. Eveliina meni jo kotiinsa; Soila haki. Siltä meni syysloma jo ohitse ja huomenna kouluun.

Pojat simahtivat petille ilman isompia nohituksia.

Tänään tein nakkikeittoa ja iltapalaksi paistoin aamulta tähteeksi jääneeseen riisipuuroon sotkemastani taikinasta lettuja. Hujjausteltiin. Olivatkohan penakat ruokailuja pitempiä hetkiä sisällä koko päivänä? Tuolla ne metsässä myskivät, sanoivat rakentaneensa sinne kokonaisen majakylän ja valinneensa vanhimmat kyläpäälliköksi. Lupasin niille, että saavat nuotionkin rakennella ja kyllä täällä savuiset vaatteet haisevat.

Kun olin entisen metsän pohjalla keräämässä polttoputa, lensi yksinäinen palokärki siemenpuuksi jätetyn, yhtä yksinäisen petäjän kylkeä hetkeksi kiipeämän. Pian se kyllästyi, luikautti surullisen kluiiilrrkkinsa ja häipyi.

Yhtään kelvollista lahopuuta ei silmänkantamattomalla alalla punalakin nokkatöille ole jäänyt. Joitakin kelottuneita kuusia on hakkuuvaiheessa pystyyn jätetty, mutta nyt ne muutaman myrskytuulen jälkeen töröttävät sälöisinä puolikkaina kuin maaemon keskisormet haistattamassa ihmisperkeleelle pitkät ahneuspaskat. Ennustin jo keväällä, että olivat viimeiset palokärjen soidinhuudot tällä seudulla. Lähellä ei ole enää yhtään ainutta vanhaa metsää pystyssä kuin läntti siellä, toinen jossain kaukana ja kolmatta jos lähtee etsimään, saa vaeltaa Lieksaan saakka. Yhden kuusinuorukaisen kantolintin vuosilustot kun laskin, oli sillä ikää tasan 150 vuotta, toisella paksummalla lustoja oli kertynyt n. 220.

Tuolla alempana kaatavat sileäksi jo 40-60 vuotiasta istutusmetsää. Rappurinteessä olivat nurineet viiden hehtaarin alan vuonna 1948 istutettua kuusikkoa jonka syntyhistorian tiedän, sillä ukki Uatu niitä siemeniä oli sille kaskelle ollut kuokkimassa.

Ja kunhan tästä kehitys kehittyy ja kaiken orgaanisen metsässä olevan "hyöty"massan käsittävä "biotalous" pääsee vauhtiin, niin yhä vain nuorempana pusikot tisleeksi puidaan. Mistä sitten sijansa etsivät puukiipijät, hippiäiset, liito-oravat, palokärjet, metsot ym. joille ikimetsät ovat luonnollinen elinympäristö?

Kuulin juuri ajankohtaisohjelmasta pätkän, jossa vakuuttavan kuuloinen luonnonvarakeskuksen propagandatosentti puhui uudesta bioinnovaatiokehityksestä joka metsän itsensä monimuotoisuuden sijaan tarkoittaa luonnonvarojen käytön nykyistäkin yhä vain monimuotoisempaan suuntaan kehittyvän teollisuuden tehostamisesta. Ja miten pitkään tätä aivopesua onkaan jatkunut! Sen onnistumisen takuiksi on valjastettu jo aikoja sitten Yleltä Metsäradio. Sen juontajana oli yhteen aikaan Pekka Tiilikainen jonka lotikoinneista muistan parhaiten sen, kun se honotti eetteriin suurinta keksimäänsä valhetta kuinka metsää kannattaa hakata sillä sehän kasvaa yötä päivää, ei nuku ei paastoa. Puut kasvavat suomalaisessa metsässä vuodessa keskimäärin 2-2,5 kuukautta. Touko-kesäkuussa ne sulattelevat jäiset runkonsa, kesä-heinäkuussa ottavat kasvupyrähdyksen ja jo heinäkuun lopulla ryhtyvät talvivalmisteluihin.

Lehdistön puolelta maan laajalevikkisin propagandajulkaisu Maaseuduntulevaisuus on pelkkä metsäteollisuuden kammottava propaganda-aviisi. Ja jos joskus selailee esimerkiksi Stora Enson omaa kiiltokuvajulkaisua, niin niillä sivuilla esiintyvän valheen määrä panee voimaan pahoin.

Isoimmasta kusiaispesästä joka vielä edelliskesänä kuhisi elämää ja nyt niin surullisen autiona keskellä raiskiota köhöttää olen nyt kaivanut n. 300 litraa kuivike- ja komposti tarpeita eikä siihen vielä kummoista koloa kylkeen ole tullut. Voin hahmotella senkin kusiaiskodin iäksi hyvinkin sata vuotta: Kun vähänkin kuvittelen, niin näen Anu-ukin käpsehtivän ansatarpeita kainalossaan kantaen polulla sen ohitse, sylkäisevän ja naurahtelevan kusiaisten säkenöivälle liikehdinnälle mällisyljen ympärillä... kesä voisi olla vaikka 1945 kun maa alkaa toipua juuri koetusta hirveästä sota-ajasta...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti