Maaliskuun viimeiset 3 päivää 2015

29 pv sunnuntai

Äiti krapsuttaa puisen leipäkorvon laitoihin kuivunutta taikinanjuurta keoksi korvon pohjalle tylsällä puukonysällä, jonka kara lonksaa väljässä kahvanreiässään. Puukko on niin vanha, ettei sen alkuperää, eikä läkkipeltisen alahelan olemassaoloa enää kukaan muista. Äidin korvonrapsutusvälineenä se saa toimia vielä monet vuodet kunhan siihen vuolaisee välillä karanjuuren suuveeksi hellapilkkeestä pienen kiilan; se kun tahtoo ravistuessaan tippua jonnekin, leivästäkin sellainen kiilatikku on joskus löytynyt. Krapsutuksen päätteeksi äiti kaataa hellan pienimmän rinkulan päällä keikkuvasta kuhmupohjaisesta, kyljiltään kolhiintuneesta alumiinikattilasta korvoon  sopivan lämmintä vettä sen verran, että juuriaines peittyy. Kouraisee sitten töiden kovettamalla, pykiintyneellä  kädellään ruisjauhoja sekaan ja pyöräyttää petäjäisellä hierimellä seoksen tasaiseksi liemeksi. Seuraavaksi äiti hulmauttaa reunoistaan jo rispaantuneen, punaisia kirjontalangan katkenneita pätkiä siellä täällä roikkuvan, kovasti kuluneen, mutta puhtaan pellavapyyhkeen korvon ylitse ja nipistää isän vuolemilla katajahaarukoilla kankaan reunoistaan kiinni kädensijoihin. Sitten hän siirtää matalan, horjuvatappisen pikkurahin uunin ulko-ovenpuoleisen  sivun viereen, asettelee varovasti toisen jalkansa sen päälle ja toisen lattialla lojuvien halkojen varaan. Sanoo noiiinh kun kiepauttaa korvon uunin päälle isän kumiteräsaappaiden viereen. Huomenna äiti leikkaa arinalta noukkimastaan, tulikuumasta ruiskiekosta isoja, kovakuorisia, mutta sisältä mehevän pehmeitä, paksuja leipälohkareita ja  jokaisen palan päälle äidin käsi louhii leveällä voiveitsellä voipaperin mutkan keltaisesta kuutiosta nokareen suolaista kirnuvoita. Sitten me penskat kädet ja posket rasvaisina kiiltäen ahdamme palasia suihimme kuin emme vähään aikaan olisi leipää saaneet maistaakaan. Ehkä emme ole saanetkaan. 

Kummallinen kehotus "unimajurilta" juuri ennen heräämistäni: Kirjoita joka päivä mikä tahansa muistuma äidistäsi päiväkirjaasi. Enkä tarvinnut edes miettiä, kun edellinen soljui muistilaatikostani esille kuin se videolta olisi minulle näytetty.

Kun se piti jo helmikuussa maaliskuun päiviä, niin viime viikolla luonto jarrutteli kevääntulotahdin jälleen normaaliksi joten nytpä sitten passaa laittaa märkää tulemaan taivaan täydeltä. Ja hangille tervemenoa.

Laitoin pyykkikoneen hyrskäsemään, ja astiat kans tiskikoneeseen. Sitten järjestelin eteisen vaate- ja kenkävuoret, imuroin ja siirryin lapioimaan lastenhuoneen lattialta legot ja nallet ja sarjakuvakirjat paikoilleen. Imuroidessa löysin sängyn alle legolaatikoiden taakse pojilta "luiskahtaneen", koskemattoman voileipälautanen-maitomukillinen-ateriayhdistelmän joka selitti happaman hajun jota jo monena päivänä lastenhuoneessa olin nuuskinut. Maito oli kuin viiliä ja siinä oli homepilkkuja, ja kaksikerrosleipä oli lähdössä makkara-juusto-kurkkutäytteensä kanssa kävelylle.

Rakentelin naturakananlihalle öljyisen marinadin johon tuli mäkimeiramia, paprikajauhetta, pippurisekoitusta (itse mortteloitua ja siivilöityä), valkosipulia ja salottisipulia. Sekoitin lihanpalaset siihen ja vein yöksi kylmään. Pakastimesta löysin myös luuttoman hirvenvasapaistin (mitenhän vanha lieneekän?) ja laitoin sen sulamaan merisuolaveteen. Kun lämmitän maanantaina uunia, siivutan tuon lihakyönikän ja laitan voin ja sipulien, porkkana-perunasiivujen kanssa ruiskuoreen ja haudutan siitä semmoisen paistin, että hieman vanhakin liha siitä "nuorentuu". Ei se kuitenkaan niin vanha ole, kuin erään siperialaismiehen ikiroudasta löytämän mammutinraadon josta se oli joskus 1940-luvulla nuotionsa loisteessa siivuja kypsytellyt.

Muuten jääkaapista ei enää näin kuun lopulla mitään herkkuja kaivella. Jos alkukuustakaan koskaan. Selvitty on silti jälleen.

Heräsin aamulla vielä talviaikaan, eli kello 7. Siirsin näkyvillä olevat kellot tunnilla eteen päin ja virkistyin heti suunnattomasti joten siivousinto oli siten luonnollinen reaktio. Nukkumaan rupesin Napisreissulta tultuani noin kolmen hujakoilla. Bussikuski oli ystävällinen: Ripoteltuaan ensiksi kaikki muut matkustajat ympäri kaupungin laitoja reittiä hieman muuttaen, pudotti hän minut varikolle mennessään Akkukaupan kohdalle josta oli lyhyt matka lampsia hyyhmäisellä kadulla kotiovelle.

Napiksella en tanssittanut yhtä useaa naista kuin olin ajatellut. Porukkaa oli ehkä vähemmän kuin tavallisesti, vaikka ei esiintyjäkaartissa ainakaan mitään vikaa ollut. Joku nainen sanoi huvittuneena, että kerrankin on niin päin, että miehiä riittää seinäruusuiksi ja kaikki naiset ovat päässeet lattialle. Kevyin askelluksen rytmi sattui kuopiolaisen kanssa kävelyhumpalla. Nainen oli tullut juuri Lapinreissulta ja majoittunut Vuokattiin. Hänen kanssaan oli myös tangoa mukava mennä. Tanssitettavia oli ainakin Oulusta, Kuopiosta, Iisalmesta, Suonejoelta, Sotkamosta ja Kajaanista. Jotkut tiesin ennestään ja muutaman kanssa kotipaikka tuli esille luonnollista tietään keskustelujen lomassa. Eräiden kanssa en montaa sanaa vaihtanut kun tuntui mukavalta antaa jalkoihin valuvan musiikin määrätä tahdin. Kahviossa jututin "Juuan miestä". Sanoi olevansa käymässä vain. Tiedän, että hän asuu Vantaalla ja on töissä Seutulassa. Hänen puheestaan on vaikea saada huonokuuloisena selvää. Leuat ovat ikään kuin jäätyneet ja lauseet tulevat hampaiden välistä kuin Spedellä joka puree tupakanholkkia.

Kokkolan matkalaiset saapuivat illankähmässä. Saunomisen jälkeen piti Gaiukselle kertoa tarinoita että pääsi uneen. Olisiko pojalla ollut vähän jo iskää ikävä. Tarinani henkilöitä olivat Hatuttaa, Potuttaa ja Keljuttaa. Ehdotin kyllä myös Paskattaa ja Kusettaa-tyyppejä, mutta G tosahti, ettei saa rumia puhua. Toisessa lyhyessä istuivat nuotiolla Tämä, Tuo ja Ville. Siihen tuli makkaranpaistoon myös Silli jota muut ihmettelivät, että miksi se haisee niin äklölle vaikka aina sillä on pesuvedet äärellään. Poika nukahti hymy huulillaan viidessätoista minuutissa.

 

30 pv maanantai

 

Äiti polkee Vanhanmaantien varressa Monarkin pedaalia. Isä sen viime viikolla toi ja nyt äiti opettelee ajamaan ennen kuin uskaltaa lähteä asioille kirkolle. Kun mopo pörähtää käyntiin, äiti nousee satulaan, kaasuttaa ja nostaa kytkintä. Mopo sammuu. Taas äiti polkee ja kun moottori käynnistyy. äiti yrittää uudelleen. Nyt liikkeellelähtö onnistuu ja kohta äiti häipyy musta tukka hulmuten Kyntöläiselle päin suoran päähän, mutkaan, ja mutkan taakse. Äiti käy kääntymässä Luikkokankaan polun päässä ja hurauttaa kohta vastapäiseen suuntaan Tikkasenpurolle päin. Pörinä etääntyy ja vaimenee kokonaan kahta puolen tietä nousevien vankkojen kuusimetsien vaimennuskertoimeen. Pian äiti tulee takaisin ja ajaa jälleen Kyntöläisen suuntaan. Sama toistuu muutaman kerran. Viimein äiti pysähtyy, sammuttaa mopon ja nostaa sen keskelle tietä tappijalkojensa varaan. Sanoo, enköön tuon jo osanne, pittää lähtee kirkolle. Mangun mukaan, mutta äiti kieltää, ja tiukasti.  Hakee käsilaukun ja ruskean kangaskassin jonka sitaisee tarakalle. Sitten äiti polkaisee taas mopon pedaalia, mutta  äskeisestä ajosta kuumana naksunut moottori ei inahdakaan. Äiti sanoo minulle, joka vahtaan jokaista äidin ja mopon liikettä silmä kovana, että painelepas tuosta harmaasta näppylästä kaasuttimen vieressä samalla kun hän polkaisee. Minä teen niin, ja äiti polkee. Bensa haisee, ja pakoputken hikinen öljy. Mopo pörähtelee jo, mutta sitten tapahtuu kamalia. Jostain tulpan liitoksesta tai pakoputkesta viskautuu näkymätön kipinä tienvieren kesäkuivaan ruohikkoon. Hetkessä ojanpiennar on isolta alalta tulessa, ja tuli laajenee nopeasti. Samassa myös mopo tärskähtää käyntiin, mutta äiti hihkaisee ja nakkaa sen keskelle tietä nurin johon se jää murisemaan mustana kuin kirveenhamarasta otsaansa tärskyn saanut sonnimulli. Äiti on salamana ojan takana kuusessa kiinni katkomassa hosaoksia joita se viskoo meille suu auki toljottaville penakoille ja käskee hakata yhä yltyviä liekkejä sammuksiin. Jyrki, Jarmo ja Hannele hakkaavat jo minkä kerkeävät ja siihen joutuu myös äiti. Minäkin yritän pienellä oksakarahkalla jotain tehdä, mutta kohdallani liekit vain leviävät. Liekit saadaan kuitenkin hakattua tainnoksiin vaikka tienviertä ja metsänpuolen mustikkavarvikkoakin on palanut useiden neliöiden alalta. Äiti käskee meidät vielä alapuoliselle suolle, pienen puron varteen hakemaan märkää sammalta jota viskomme vielä epäilyttävästi käryäviin kohtiin. Kun äkkinäinen tohakka on ohitse, mopo murisee yhä keskellä tietä ja sammutusmiehistö on aivan kuumissaan ja noen mustaamia. Äiti nostaa mopon pystyyn, sammuttaa sen ja istahtaa huokaisten kiviraunion viereen pientareelle. Yhtä´äkkiä äiti räjähtää  vapautuneeseen nauruun. Me keräännymme äidin ympärille keoksi, ja kaikkia naurattaa hervottomasti. Äiti sulkee Einon sekä Sepon, jotka nekin ovat ryömineet pihasta alas tielle, syliinsä ja siinä me kaikki ilakoimme vaarallisesta tilanteesta selvittyämme.

Pyrytyspäivä. Ja lujatuulinen. Vuoti vastatuulivesi silmistä kun käveltiin G:n kanssa koululta kotiin.

Tein ruuaksi kanapaistoksen ja lisukeriisiä. Illalla paistoi Elias lettuja koska se oli kotitaloustehtävänä hänellä. Poikien kokeiden tuloksia sain taas hyvillä mielin katsella. Kymppejä ja ysejä, yksi kasi+ Eliaksella. Taisi olla uskonnosta.

Kirjastosta Erkki Reenpään Vaeltava lokikirja joka ei kuitenkaan vastannut odotuksiani ja jää lukematta. Muutamat muistelukset siitä tavasin. Mm. Haanpäätä koskevan. Hampsien kirjoitettu, hampsien luettu.

Telkkarissa ei katsottavaa. Angela Merkelin vierailun takia katsoin iltauutiset, mutta en siitä sen enempää kostunut kuin mitä jo lehdistä sain lukea. Päin vastoin.

 

Sitten oli jonkinmoinen jytäkkä lasten iltatoimien yhteydessä. Eivät meinanneet millään asettua. Tuli itkukin pitkästä ilosta. Innostuivat potkimaan palloa ja koristelyhty tipahti käytävän katosta lattialle, ja lasi rikki.

 

 31 pv tiistai

 

Äiti hakkaa pottupellon takana, polun vieren pienellä metsäaukealla  polttopuita. On kova helle, paarmat ja kärpäset pörräävät. Äidin kintut, posket, otsa ja käsivarret ovat paukamilla ja rokamilla. Paarmojen puremista vuotaa verta. Mutta ei äiti välitä. Pyyhkäisee välillä hameenhelmaan eniten märkää tursuavia rupia ja kuittaa hikiset otsanorot käsivartensa huiskaisulla. Kaarisahan lati katkesi heti aamusta kun Jyrki väänsi väkivoimillaan kesken leppärungon kaatumisen sahan pois kannon puristuksesta. Siksi äiti nostelee katkottavia rankoja riuku kerrallaan hakkuupölkylle poikittain ja rosauttaa kirveellä katki. Äkkiä äiti älähtää ja kaatuu selälleen kivikkoon. Lyö takaraivonsa kaatuessaan, mutta suurin verisuihku tulee kuitenkin otsan puolelta. Emme hetkeen tiedä, mitä tapahtui, tai mitä tehdä. Hannele tokenee toimintaan ensimmäisenä ja riisuu itseltään paidan jolla alkaa painella otsan haavaa verenvuodon tyrehdyttämiseksi. Äiti on aivan hiljaa, hengittää kuitenkin. Sen varmistamme käymällä kukin vuorollaan painamassa korvamme äidin rintaa vasten. Kohta Hannele sanoo topakasti, että äkkiä polkupyörän selkään ja Akulaan soittamaan apua. Minä lähden. Matkaa on pari kilometriä kuoppaista kärrytietä ja ehdin ajatella kaikki kauheat asiat äidin kuolemasta siihen, miten isä sitten pärjää jos äitiä ei ole. Kirkolta Akulaan syöksyvä ambulanssi keikkuu sitten minun edeltä ohjailemanani kärrytietä pitkin korven lävitse Ruunanrinnettä alas ja Rappurinnettä ylös Pohjoismäkeen. Äiti on päässyt sen verran jaloilleen että on siirtynyt makaamaan ruohikkoon tuvan varjoon. Hannele ja toiset pojat ovat tuoneet äidille tyynyn ja peittoja ja juotavaa. Äitiä pyörryttää. Ambulanssimiehet antavat ensiapua, laittavat siteitä otsalle ja takaraivolle ja nostavat äidin paareille ja kyytiinsä. Sitten itku silmistä tirahdellen ja kova ikävä mieltä jo murtaen seuraamme, kuinka ambulanssi lähtee keikkumaan juurakkoista ja monttuista kärrytietä Kellomäen sorapintaista maantietä kohti ja sitä myöten aina Kangaslahteen, Palonurmeen, Lastukoskelle, Nilsiään ja viimein Kuopioon, yli sadan kilometrin päähän. Me lapset jäämme keskenämme miettimään tuleeko äiti, ainoa maailmanturva enää koskaan takaisin.

 

Tänään on satanut räntää ja vettä kainuulaisen taivaan täydeltä. Viisi joutsenta linnanraunion altaassa ja ne ainaiset sorsat joilla näkyi olevan kevät tappeluita jo aluillaan. Näin yhden merimetsonkin, joka kierteli patojen yläpuolisen sulan yllä laskeutumatta kuitenkaan alas jään reunalle vaikka meinasi. Mistähän sekin pölähti, ja minne menossa? Etelänpuoleinen tuuli sen toi, vieneekö myös.

Mietin taas vakavissani, kuinka vieraaksi itseni täällä(kin) tunnen. En pesiydy enää minnekään. Aika vähissä ovat kaveritkin kun en käy kaljalla enkä harrasta mitään joukkuepelejä. Jututan kuitenkin ihmisiä tuolla kulkiessani, etten sillä tavalla säikky tai ihmisarka ole. Kai minä en ketään kaipaakaan. Eikä minua kukaan. Ja onhan tätä omaa porukkaa toistaiseksi tässä saman katon alla.

Alkuillasta kuuntelin Romano miritsiä. Kertoivat, että mustalaisvähemmistömme on saanut oman lipun ja virallinen päivä sen käyttöön on 8.4.. Valtaeliitin toivomaan täydelliseen assimiloitumiseen on silti vielä matkaa vaikka ei nuorempi romanipolvi kaalenkieltä täydesti enää osaakaan. Päivemmällä Tiedeykkösessä käsiteltiin "Suomibrändiä" jota ohjelman mukaan oli kehitelty jo 1800-luvulla, ja että kuinka näin pieni kielivähemmistö kuin suomalaiset, ovat kyenneet kulttuurinsa säilyttämään ja sitä kaikin tavoin, kielellisesti eritotenkin, kehittämään siihen pisteeseen jossa nyt itsenäisyyksinemme olemme. Voi tietenkin ihan vakavissaan jo aprikoida englanninkielen ylivallan alla, että kuinka kauan vielä? Suurempi ihme onkin pienen Suomen sisällä vielä pienemmän  romanikansan, sen kulttuurin ja kielen säilyminen. Varsinkin jos yhtään osaa kuvitella sen tien tuskaisuuden, jonka he ovat kulkeneet sen jälkeen, kun Intiasta joskus 800-luvulla ovat vainoja karkuun paenneet. Vertailukohde kielen ja kulttuurin tarkoituksellisen helposta häviämisestä muutaman kymmenen vuoden sisällä, kun asiaa sopivilla suurvallan murhaamistoimenpiteillä avitetaan onkin sitten tuossa itäisen rajan takana.

Laitoin vasta tänä iltana hirvenlihakasviskukon uuniin. Nyt se siellä muhii koko yön. Jos huomenna nälkäisiä kerjäläisiä kulkisi ohitse, kutsuisin syömään.