lauantai 21. maaliskuuta 2015

Maaliskuu 2015, 3 viikko

15 pv sunnuntai

Aurinkoa kyllälle asti. Joki kohta jäistä  puhki Nuasesta Torinrantaan ja edelleen patojen jälkeen aina ponttonisillalle saakka.

Kävelin Kyynäsniemessä mutkan. 9 joutsenta voimalan sulakuohuissa, sorsia niin paljon, ettei laskea viitsi. Lapsena joutsenen näkeminen oli ihme, mutta jos sorsia erehtyi haulikonkantaman päähän, niin kohta niitä syötiin. Kurkien huudot olivat tuttuja Karipurolta päin, tai Nimettömän ja Karsikkosalon soilta, mutta ei niitä auratolkulla nähty lentelemässä muuttoaikoinakaan. Ei meillä hanhipaistiakaan koskaan haudutettu; ne vähät lensivät korkealla kalkattaen haulien ylettymättömissä. Nyt näitä lintuja riittää ilman soille ja korpijärville matkaamistakin niin, ettei niitä viitsi enää valokuvata; paskoissaan makailevia, kesyjä lihakimpaleita kaupunkien rannoilla ja golfkenttien nurmilla.

Raumalaiset malttoivat olla muutamat tunnit eilenillalla. Syötiin lohikeittoa ja pannarikahvit jälkiruuaksi. Juteltiin. Panin kertoen viime kesäisen Karjalapyöräilyni vaiheet. Jounilla on ollut tasainen rakennusurakkaputki koko ajan päällä. Olkapäät hänelläkin elämänikäisestä vasaroinnista tohjona.

Tänään puolen tunnin riita Puutarhurin kanssa. Jälleen rahattomuusasioista; kummallakaan ei ole ja kahvikin on loppu. Pankkikortissani on luotto-ominaisuus ja siitä aiheutuu lisää ränkätystä kun maksan sillä; kierre on totaalinen -eikä edes viinan takia. Sähkölasku oli taas liki 300, edellinen yli 400 eikä helpota ennen kuin kesemmällä kun saa laittaa lattialämmityksen kosteista tiloista ja eteisistä pienemmälle. Ja sittenkin, vaikka itse sähköä kuluisi kolmenkympin edestä kuukaudessa, niin sen siirto maksaa seitsemänkymppiä. Käsitä tämä, saatana. Pitäisi kokeeksi laittaa pääkatkaisin kuukaudeksi nollalle ja katsoa, millä siirtomaksu sitten perusteltaisiin.

16 pv maanantai

Yöllä näin virtuaali-ihmisistä unta. Unessa niillä oli tunnistettava hahmo molemmilla vaikka edes kuvia en heistä ole nähnyt. Toinen oli ohuet hiuksensa pinkiksi värjännyt, laiha, pitkä nainen ja toinen vaaleahuilake, melkein kokonaan suuren lerppalierisen hatun alle piiloutunut "Nuuskamuikkunen". Luulen, että semmoisia he ovat virtuaalinimimerkkiensä takana oikeastikin.

Kirjastosta Aki Ollikaisen Nälkävuosi. Ollikainen tekee virheen heti alussa: ei käärmeitä enää siinä vaiheessa syksyä näe, kun puolukat ovat jo yöpakkasten kohmettamia ja varvikko kuurassa. Tuli mieleeni Matti Yrjänä Joensuun dekkari jossa sammakot kurnittivat kesäkuumalla heinäkuussa vaikka kutusesonki on ohitse; nehän  kurnuttavat äänekkäästi vain keväällä.

Lainasin myös Polina Viktorovna Žerebtsovaa: Sodan sirpaleet-tytön päiväkirja Tšetšeniasta. Siinä selvää jälkikäteen editointia aikuisin aivoin. Ehkä kääntäjänkin vaikutusta. Anne Frankin päiväkirjaan oli mainostekstissä viitattu, mutta olen samankaltaisuuksista toista mieltä.  Silti tästäkin  kirjasta todeksi käy, keitä sodan raakuus pahiten murjoo.

Luin tiedoston, jossa sanotaan Polinan saaneen turvapaikan Suomesta v. 2013.

Polina, nimi kuin Kirsi Kunnaksen lorusta joka voisi olla vaikka tämmöinen:

kuuntele!
sieltä saapuu Polina
kuuluu ensin kolina
sitten ihana solina
kuin emalivatiin
veden lorina
kuitiksi puheenpolina

Kasasin poikien apuna trampoliinin. Eka kerran näin aikaisin maaliskuussa. Pomppivat jo tunteja ja villasukat vain viuhahtelevat. Pelaavat "musakuulaa" ja maalista. Näyttää tämän isän silmään mukavalta.

17 pv tiistai

Syötiin vielä lauantaista lohikeittoa. Paistoin uuninarinalla patonkeja ja haudutin huomisaamuksi valmiiksi uuniohrapuuron. Alan tyhjentää pakastinta ruuanlaittoihini. Siellä on jokunen kanasuikalepaketti, jauhelihaa, nakkipaketteja, leipää, piirakoita, marjoja, yksi lohenpuolikas, lohkoperunoita, pullaa, mehuja... Mummon antamia lanttu- ja porkkanalaatikoitakin on, mutta taitavat olla niin vanhoja, että ovat sulatuksen jälkeen ikävän vetisiä.  Eikähän ne nykyihmiselle kelpaa muutenkaan ennen kuin on Siperian nälkäpolun kulkenut. Toisessa pikkupakastimessa marjojen seassa näin vielä yhden viime keväisen mahlapullon. Täytyy tehdä tilaa uusille joita täytän taas noin 30 kpl a´1,5 l. Jalkasärkyihin sen juominen vaikuttaa ehkäisevästi. Voi ainakin kuvitella niin.

Maitoa ja kahvia pitää kaupasta ostaa millä rahalla tahansa. Ja rasvoja, juustoa ja joitain välipalatarpeita. Pojat liikkuvat ja syövät, syövät ja liikkuvat. Olen koettanut rajoittaa joutavien kännypelien pelaamista ja jollakin tavalla siinä onnistunutkin, mutta liikunnallisten harrastusten kalleus on sekin ainainen huoli.

Ankara joutuu olemaan hivelypeliasioissa, mutta kai se pitkässä huomisessa kannattaa. Luultavasti. Sitten, kun peittävät koko Telluksen lasilla jonka päällä ihmispolot ryömivät hipelöimässä alustaansa, niin silloin luovutan. Tehkeeten älymakkara mieleiseksenne, tiuskaisen ja kuolen pois.

Paulus tanssiharjoituksissa ja itse jälleen kirjastolla lukemassa. Uusimman Kaltion kävin lävitse. Ikävä mielipiteeni on, että Ville Rannan piirtämistyylistä en pahemmin välitä; viiva epävakaa ja suttuinen. Lainasin Kyllikki Villan Tyttö sodassa-kenttälotan kirjeitä 1941-1944.

Äsken katsoin Arne Dahl-dekkarin toisen jakson. Pilalle pantu. Leikkaisivat pois parisuhteita käsittelevät, epäaidot joutavuudet ja keskittyisivät vain poliiseja näyttelemään, niin arki-iltansa hupihetkeksi niitä voisi katsoakin. Beck-uusintaa en kyennyt sitten enää seuraamaan kuin viisi minuutti.

18 pv keskiviikko

Tänään telineotsikoita perintöveropakolaisista. Pohditaanko tyhmissä päissä, missä ja mistä näitä, perinnöiksi asti jaeltavia mammuttiomaisuuksia on vuosikymmenten aikana kerätty? Sieltä ulkomailtako? Mitä nämä kupparit jättävät jälkeensä kun lähtevät? Jätekasojen kerrostumia teollisuudestaan, kemikaaleja ilmakehään ja karkkipaperia roskikset pullolleen. Tuli semmoinenkin mieleen, että lööppialustat, siis telineet ja valtavat määrät makulatuuria joissa näitä "kohu-" ja "katso kuvat-uutisia" mainostetaan, on maailmanlaajuinen suurteollisuudenhaara; luontosyöppö turhuus.

Tulisi jokin ebola ja tuhoaisi hetken kihelmöintiä aiheuttavan paskajournalismin ja kaiken siihen liittyvän. Mutta niin kauanhan se elää ja paksusti voi, kun massa ostaa jokapäiväisen mielenpahansa; "Mäninpä tuas lankaan!". Typeryyksillä ko. mediakin perintöjä kasaa yksiin ja samoihin  sukuläjäytymiin ja kun aika on kypsä, alkaa valitus verotuksen ikeestä ja muuttolaatikoiden kasaus.

Luen Villaa ja Polinaa vuorotellen, sekä Jyränkiä juustoksi kirjaleipien väliin. Luin myös R:n lähettämän Edward Gyllingin elämäkerran. Oli nopea luettava. Häiritsi siinä joidenkin kohtien viihteellisenmakuinen teksti, mutta siihen suuntaanhan kirjallisuus on menossa vaikka kuinka asiapitoisesta lajista olisi kyse. Elämäkerturi, Anna-Liisa Sahlström ei kylläkään kuulu nuoreen polveen enää, s. 1942, että sitä vähän aprikoin.

Kyllikki Villan kirjeistä äidille havahduin miettimään, kirjoitinko minä äidilleni yhtään kirjettä, ja jos, niin millaisissa yhteyksissä sen tein? Armeijasta lähetin kortin tai kaksi, Rovaniemi-kesänä kirjoitin ainakin yhden ihan oikean kirjeen koska pyysin, että kävisikö äiti katsomassa meillä kotona, että kaikki on kunnossa. Satu oli kovasti kipeänä ja meillä oli jo silloin vajaan vuoden vanha tytär. Kittilän komennukseltakin kirjoitin 80-luvun lopulla ja asia oli, että tarvitsin johonkin asiapaperiin todistajan nimen ja sen Sadulle Iisalmeen. Sitten kun muutin myöhemmin Kittilään pysyvämmin, äiti olikin jo kuollut.

Olisinko myös Orivedeltä kirjoittanut? Tampereelta ainakin. Ja joka kerta oli jostakin ikävästä asiasta tai pelosta kysymys jossa turvauduin äidin apuun. Joskus kirjeeni koskettelivat Sadun sairastelua joka aiheutti ahdistusta, mutta muistinko koskaan kysyä, kuinka äiti itse jaksaa?  Rovaniemellä minulla ei ollut puhelinta, kopit vain josta soittelin, mutta taisi muualla aina olla.

Pitäisikö kirjoittaa äidilleen postuumikirjeitä, joissa kertoisi, miten tärkeä ihminen hän meille lapsille sekä lastenlapsille aina oli? Kyllikki Villa teki tämän arvokkaan teon sodan varjossa, ja alle kaksikymppiseksi uskomattoman taitavasti, koreilematta ja makeilematta. Minun kynäni alkaisi kyetä sellaiseen vasta nyt kun kohta olen siinä iässä, jonka ikäisenä äiti oli menossa pois, ja isä jo mennyt.

19 pv torstai

Aamuisella pyörälenkillä Keskuskoululle ja joen kautta takaisin. Linnanraunioiden sulassa 11 joutsenta, ja ne ainaiset sorsat. Lapsiryhmä ohjaajineen oli valokuvaamassa lintuja. Paksu nainen yhtä paksun koiran kanssa kulkureitillä myös. Toinen niistä väänsi kantavan hangen päälle hirvittävän suuren, höyryävän pökäleen.

Ylittäessäni suojatietä, nuori kuski tuoreen ajopelinsä ratissa huudatti torveaan koska joutui  vuokseni jarruttamaan. Seisahduin ja katsoin ratin takana istuvaa poikulaista, panin peukalon suuhuni ja olin imevinäni sitä, ja siitäkös se vasta innostui seisomaan tuuttimensa päällä! Ei täällä mitään enää hävetä. Naapurin pikkupoikakin talvella huusi lumipenkan päältä "haista sinä ämmä vittu!" eikä anteeksipyyntöä ole kuulunut. Nyt se on myöhäistä, tontinrajalle nousi henkinen piikkilanka-aita.

Tunisiassa ammuntaa turistien silmille, 24 kuollutta. Tuttu Khaled on kotoisin Tunisiasta.

Venäjä rymistelee sotakalustonsa kanssa jokaisella maansa kantilla. Pelottavinta on, että  lähelle Suomea, sekä Kaliningradiin, keskeiselle paikalle Eurooppaa, Putin sijoittaa ydinkärjilläkin varustettavia Iskander-ohjuksia. Satoja miljardeja on määrännyt se raakalaismaisesti ajatteleva tyranninkäppyrä asevarusteluun. Ikävää sekin, että omat kansalaiset, joita on kymmenin miljoonin, hyväksyvät hallitsijavähemmistön päätökset mukisematta. Tai oikeammin: Heidät on pantu "hyväksymään". Volyymiltaan mittaamaton aivojen pesu epäilijöiden kukistamiseksi ulottuu jokaiseen pieneenkin suuren valtion nurkkaukseen. Niin kuin nyt Petroskoissa ilmestyviin suomenkielisiin lehtiin, Karjalan Sanomiin ja Careliaan. Viime mainitun päätoimittaja on aloittanut Facebookissa oikein lööppirynnäkön ja meidän "Venäjäntuntijamme" Johan Bäckman peesaa ja peukuttaa.

Samaan aikaan (kas vain sattumaa), kun Venäjällä alkoivat perkeleelliset sotaharjoitukset, Nato marssittaa amerikkalaisia panssareitaan läpi Baltian maiden. Suomalaisetkin "asiantuntijat" väittävät, että Venäjän sotaharjoitukset tulivat yhtä yllätyksenä kuin Putinin katoaminen ja takaisin paluu Krimin sodan vuosipäiväjuhlallisuuksien kynnyksellä. Kummasti kuitenkin sattuivat Pohjoisen omatkin sotaharjoitukset samoille kellonlyömille. Tiedustelupalvelu siis toimii, mutta toimiiko paremmin kuin talvisodan alla?

Metsäsektorilla myös kova propaganda metsien "liika"kasvusta voimistuu. Lapissa Osaran aukeatkin työntävät kuulemma puuta niin, ettei ihminen sen kanssa kohta mihinkään sovi. "Ihminen ei sovi puiden kanssa"... järkyttävää aivopesutekstiä jonka kaupungistunut, luonnoton ihminen uskoo nikottelematta.

Viimeisin metsäpropagandalause kuului juuri takaani radiosta: "...metsienomistajille, jotka kieltäytyvät myymästä metsiään, tulisi säätää haittavero..."

Telkkarista "Keikka putkessa" vuodelta 1990. Olipa hauska pankkiryöstöparodia. Bill Murrayssa ei ole näyttelijänlahjat menneet hukkaan.

20 pv perjantai

25 vuotta sitten, päiväkirjasta:

" Su 22.7.1990 klo 07 Unimäki

Valvottiin auringonpimennyksen takia viiteen. Ajettiin Keyritylle Paljakan hiekkarantaan; se antaa auringonnousun suuntaan koko pitkän järvenselkänsä mitalla. Neljän jälkeen pimennys tuli ja meni. Minä en sen ihmeellisyydestä ole vakuuttunut, mutta joillekin se kai merkkaa jotain. Ja onhan se lapsille ällikkää kun aikuiset palvomaan tällääntyvät.

Kun tultiin takaisin, kannoin takapenkille nukahtaneet tyttäret takahuoneen lattiapatjalle. Me alettiin rakastella tuvan lattialla. Kesken aktin Satu alkoi kouristella, vääntelehtiä, kiertyä ja huitoa. Kun hän puri hampaitaan yhteen jäi poskilihas väliin ja verinen vaahto pärskähteli naamalleni. Sadun kasvot venyivät eri asentoihin kuin huvipuiston peilitalossa ja kun yritin laittaa tyynynkulmaa hampaiden väliin, jäi myös sormenpääni johon halkesi palkeenkieli kuin puukolla vuoltuna. Sitä reutomista kesti pitkään. Välillä kohtaus hengityksen verran hellitti, mutta alkoi aina uudelleen. Kiedoin viltin hänen ympärilleen patjan alitse ja laitoin kulmiin solmut, mutta silti hän ajelehti lattialla kuin ajopuu koskessa. Yritin pidellä, ettei kolhisi itseään, mutta ei tahtonut voimat riittää vaikka ei minua heikko hivelekään. Melkoisen pahkan sain itsekin uuninkulmasta otsaani."

Tuona päivänä aurinko pimeni ainiaaksi Sadulta, eikä koskaan se ennalleen ole palautunut tyttärienkään taivaalle. Ei kai minunkaan. Tämän muiston kaivelu naulasi minut tänäänkin lopuksi päivää seinään kiinni. Onneksi M soitti ja sai vähän kitistä lohduttomuuttaan.

Poikien koulun rehtori pyysi minua osallistumaan erääseen lapsiperheiden arkea koskevaan  tutkimukseen, johonkin "ryhmäfocukseen" johonka osallistujilta tutkimustietoa kerätään. Se on ensi tiistai-iltana ja kestää parisen tuntia, eli siis ihan livenä kaupungintalolla eikä tuntemattomana netin kautta. Lupasin mennä.

Eduskuntavaalit kohta. Haluaisiko joku ehdokas ostaa ääneni? Tässä rahatilanteessa sen saisi helposti sanotaan vaikkapa kymppitonnilla. Persuille ja kokoomukselle hinta olisi kymmenkertainen. Kepun kanssa neuvottelisin kovanluokan ympäristölisän siihen. Vaatisin, ettei Kollajaa eikä Vuotosta arkistokellareista pöydille enää revitä ja kaikki kaivoshankkeet sekä ydinvoimalat syvään routaan iäksi.

21 pv lauantai

Klo on nyt 04.20. Pakkasta 10, tähes on taevas. Kohta minua tullaan hakemaan, lupauduin talkoovoimiin jotka ohjaavat liikennettä Vuokattihiihdoissa joista en sen kummemmin ole perillä. Tuotto menee tanssiseuran hyväksi jossa Paulus harrastaa. Ei se pitkä huki ole, aamupäivä vain. Tuhannen autoa pitää ohjata ruutuihinsa; meitä on toistakymmentä henkilöä lupautunut.

Olin Vuokatissa puolille päivin. Autoja tuli ja meni, hiihtäjät rompsuttelivat parkkipaikoilta hiihtokengissään ja sukset kainaloissa kisakanslioihin ja sitä tietä laduille. Petäjien välit ja teiden varret täyttyivät ajoneuvoista, prameista maastureista, henkilö- ja pakettiautoista. Ei montaa tojotanrotteloa ilennyt jonojen hännillekään tarjoutua. Kymmenkunta bussia ryhmämme ohjaili omille alueilleen ja helikopterikin ylitse pärpätti. Ei ole yleismaailmallisesta lamasta tietoakaan kun tuota tuimailmeistä merkkitrikoomassaa katseli. Muuten kokemus sinällään, mutta oli hiton kylmä tuuli. Kun olisi pitänyt osata neuvoa joitakin kyselijöitä enkä paikan muusta systeemistä ollut perillä, niin arvaamalla osoittelin suuntia; minnehän joutuivat? Siellä oli myös venäläisiä ja muita ulkomaalaisia ja selkien kisanumerot alkoivat päivemmällä olla tuhansilla alkavia.

Puutarhuri ja pojat olivat menneet sillä aikaa mummolaan. Iltapäivällä, juuri nokosilta herättyäni tuli puhelu, että Rellunpippanan kaikki jarrut jäätyä jymähtivät kesken tulomatkan. Kohta sinne piti lähettää hinuripalvelun numeroa ja muuta, mutta aikansa Salokylän tienposkessa teutaroituaan, Rellu heltyi, sulatti itse paikkansa ja antoi matkan jatkua. Missä ja millä rahalla se olisi muuten sulateltukaan? Hinaukseen kai olisi tullut apu vakuutuksesta, mutta en ole varma siitäkään.

Pengoin kesällistä rojulaatikkoa johon olin laittanut pyöräretkellä tarvitsemaani hilipethööriä ja sattui käteeni minigrippussi, jossa oli Karjalasta vestämäni tervaskannon lastuja. Olipa väkevä tuoksu.

Olisi ollut Finlanders Napiksella. Ei mennyt Puutarhurikaan vaikka sen vuoro olisi ollut. Ukki oli sanonut ikävästi ja sitä murehti. Meillä ei nyt riitaa. Eilen sellainen ihme, että käytiin pitkästä aikaa yhdessä saunassa ja juteltiin. Sitten kömmin aamuyöllä hänen viereensä pariksi tunniksi nukkumaan ennen Vuokattiin lähtöä, sillä ikävän tunne oli valtaisa; edelleen mietin 1990 auringonpimennyspäivää ja sen jälkeisiä painajaisvuosia. Ankarasta torjunnasta huolimatta mielikuvitus laatii pelkoja historian toistoista. Kokemusten kirjolla ei huono-onnisen auraa saa elämästään särkymään.

Kyllikki Villan päiväkirjat tulevat uniin. Se on takuuvarma merkki merkittävästä lukukokemuksesta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti